Jos joskus kuukausi sitten pohdin ajankulua ja mietin tulevaa, niin nyt elän sitä ja mietin riittäkö aikani mahdollisiin tehtäviin ja tekemisiin, joita olen itselleni kasannut. Periaatteessa kyllä. Teoriassa kyllä. Käytännössä ehkä. Kaikki on vain kiinni siitä, että jaksanko tarttua asioihin ja ruveta vain tekemään. Tiedän tekemisen alun itselleni ongelmaksi ja innostuneisuuden. Jos en innostu asiasta, niin en innostu.
Pidän aluista ja alun tuomista tunteista ja odotuksista. Siksipä en uskalla tarttua niihin, koska jossain vaiheessa sen uutuus vanhenee ja menetän otteen. Joskus käy toisin päin, että jatkan loppuun asti, kun alku muuttuu loppua kohden vain entistä mielenkiintoisemmaksi.
Aikaahan mulla on. Ainakin töiden jälkeen. Sen ei pitäisi olla ongelma.
Mutta olen vain motivaatio-ongelmainen neitokainen, joka hengaa kämpällä yksinään suurimmaksi osaa kesää. Tai yksinään yksinään. Onhan mulla toki kissa lohtuna, joka on nyt nyrpeissään että se jätettiin yksinään viikonlopuksi kämpälle. Sotku oli ainakin sen mukainen. :D
Kauniin läksyn saimme karvaisten ystäviemme omistajat. En olisi koskaan uskonut, että pieni kissanpentu pystyisi repimään jauhelihapakkauksien muovilootat palasiksi.
Se oli jotain niin pysäyttävää. Varsinki, kun kyseinen melkein tunnistettava esine löytyi sänkysi vierestä. Se pisti miettimään asioita uudestaan uudelta näkökannalta. Yön aikana varpaat saivat tuntea hirmuisen vihan mitä pörröiseltä pedolta löytyi vielä sen lootan jälkeen.
Mitenköhän on ensi yön laita?
Unissani on viimeiset kaksi yötä kummittelut nurmikkomeressä uiva zombiehai. Sen kanssa on saanut olla varovainen, ettei se ole pääsyt ihmislihan makuun, mutta muuten se on mitä oivallisin lemmikkieläin! Kuollut eläin on paras eläin. Sille ei ole tarvinnut syöttää muuta kuin kuolleiden kalojen aivoja, jotka on pitännyt ensin puolittaa, ettei hai-parka vain saa vatsavaivoja kokonaisista.
...Mitä vattua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Muista hyvät tavat kirjoitettaessa kommenttia